Kevätretki tehtiin Itä-Suomeen 11-13.05.2026
Eläkeliiton matkalla Savonlinnan seudulla
11.5 2026 lähdimme bussimatkalle klo 6.30 Koskenkorvalta. Kuskina toimi Härmän liikenteen rauhallinen ja ystävällinen Pasi Latva- Hoppala. Tulijoita otettiin vielä Ilmajoelta ja Seinäjoeltakin, ennenkuin kaikki olivat kimpsuineen mukana. Sää suosi, eikä koko matkalla tullut kuin muutama pisko ihan lopussa. Aamukahvit nautimme Kyläsepässä Petäjävedellä. Sämpylät oli tehnyt joku suuri leipuri, olivat tekijänsä näköisiä! Niin jaksoimme jatkaa matkaa Mikkeliin, siellä oli tehty keskuskansakouluun Sodan ja rauhan keskus Muisti. Ensin söimme kahvila -ravintola Rauhassa. Eikä näyttely ollut hyllyillä tavaraa pienillä kellastuneilla lapuilla varustettuna, vaan saimme ihan kokemushistoriaa maamme poikkeustilasta, ja tietoa, miten se vieläkin näkyy. Lähdin evakkomatkalle tyttösten kanssa viemään lehmiä junaan, näin evakkokuorman, vapisin Summan tykistökeskityksessä, näin, miten II maailmansota riehui koko maapallolla ja kuinka oli vaikeaa päättäjien miettiä, mitä tehdä, että maamme säästyisi. Kansalaisia kontrolloitiin, johdettiin, heille asetettiin toimia, rooleja ja odotuksia. Oli menetyksiä, töitä, ihmissuhteita. Mainostettiin Sota Tarmojuomaa, mutta myös kiisselijauhetta, olikohan siinä yksi ainesosa sitä jarrua?
Näin Päämajan, Mannerheimin silmälasit ja kirjeen. (Olin odottanut miehekkäämpää allekirjoitusta, isolla, terävin kääntein, mutta näkyikö siinä se Marskin pehmeämpi puoli?) Hänellä oli sentään ikää jo tuolloin. Lapsena ja nuorena hän oli kuriton villikko, niinkuin moni merkkimies. Näyttelystä lähtiessä oli yhtaikaa täysi ja tyhjä olo. Tyhjään oloon auttoi entisen pappilan, Kenkäveron, mainio kahvila. Tuomi oli puhkeamassa kukkaan juuri kauppapuotien edessä aitan seinällä.
Jätimme Mikkelin ja majoituimme Savonlinnan Hotel Seurahuoneella. Ikkunasta avautui näkymä hiirenkorvakoivujen takana kimmeltävälle Pihlajavedelle ja sisävesilaiva Elviira seisoi rannassa meitä jo aamuksi odottamassa. Illan sai kukin käyttää miten halusi, osa kulki kaupungilla, osa lähti ite- taiteilija Risto Salmen veistospihaan raudasta ja betonista tehtyjä töitä katsomaan, osa lepäsi antoisasta päivästä ja varhaisesta ylösnoususta uupuneena mukavissa sängyissä. Ravintola Majakka nurkan takana ruokki useampia meistä.
Aamiaisen jälkeen lähdimme norpparetkelle. Elviira odotteli meitä hotellin edessä. Iloksemme ei satanut ollenkaan. Järvellä toki tuuli, niin, että varoitukset lämpimästä pukeutumisesta olivat paikallaan. Ystävällinen henkilökunta otti meidät vastaan, Seija-retkeläinen, armoitettu pitkänmatkanhiihtäjä, oli tutustunut paikalliseen norppatietäjä Paavo Immoseen, joka saapui oppaaksemme. Puavo kertoili runsaasti tietoja paitsi norpista, monesta muustakin asiasta. Saimme kuulla, että norpat vaihtoivat juuri karvaa ja jouduimme seuraamaan niitä kauempaa, ettei juuri itsensä kalliolla kuivatellut eläin joutuisi pakenemaan kylmään veteen. Norppakantaa on saatu elvytettyä rauhoituksilla, kalastuskielloilla ja nyt lämpiminä talvina kolaamalla isoja, ihmisvoimin tampattuja pesäkinoksia, jonne norppa kaivaa käytävän alapuolelta, jään läpi. Moni meistä siirtyi kannelle. Kiikaroin, kunnes olin ihan kohmeessa ja tiiraamisesta merisairas, niin etten uskaltanut tarjottua lämmikettäkään sisälle palattuani ottaa, vieläkin harmittaa!
Meille tarjottiin laivamatkalla paikallisista tuotteista pyyntituoretta muikkua uusien perunoiden kera ja marjapiirakkakahvit. Paluumatkalla sitten näimme norppia ja Olavinlinnan vesiltä päin. Puavo esitteli meille karvanäytteitä, ihan ylpeänä, kylmän veden uinnista nauttivana yksilönä ajattelin yhden pussin olevan kuin minun hiusharjastani, mutta se olikin – karhunkarvaa…
Satamasta ajelimme 551- vuotiaaseen Olavinlinnaan. Ritari Erik Akselinpoika Tott sai sen rakennuttaa rajan puolustustarkoituksiin. Ihmettelimme ahtaita, ylös kiertäviä käytäviä, kahtasataa porrasaskelmaa, joissa oli välillä isokin väli tai kapea rappunen. Niiltä oli ylhäältä kuulemma helpompi puolustaa, kun sai käyttää oikeaa miekkakätenä. Voi ressukoita, jotka joutuivat jotakin linnassa kantamaan! Kuninkaansalista, jossa kuitenkaan kuningas ei ollut asunut, siirryimme kappeliin, jonka seinämaalaukset oli peitetty reformin aikaan. Seinässä oli kapea aukko, josta vangit tai sairaat saivat seurata toimituksia.
Ritariparvi kauhistutti meitä, siinä ei ollut aikanaan kaiteita, linnanmuurin sisäseiniä kiersi hylly vedenheittoon, siis varikylpyyn sisälle päässeiden vihollisten päälle, mutta sitä ei oltu tarvittu koskaan tähän tarkoitukseen. Takkahuoneen takka vaikutti kovin heppoiselta lämmitysmuodolta, mutta oli siellä ajateltu mukavuuttakin: privetti. Se oli tornin ulkolaidalle muurattu huussiuloke. Äkkiä ei tullut huussinalusta täyteen, kun pudotusta oli 17 m ja korkeat aallot huuhtoivat allaolevat kalliot. Torniin kiipesivät vielä hyväjalkaisimmat. Pimeässä tornissa pudotin jotain käsilaukusta, se meni rakenteisiin näkymättömiin kolisten, mutta kun tärkeimmät olivat tallella, päättelin sen olleen kynä. Ihmetelkööt aikanaan peruskorjauksen tekijät! Pipsalta uusi kynä löytyi heti. Torneja oli ollut linnassa enimmillään viisi. Muuriin tarun mukaan muurattua maanpetturineitoa ei ollut löytynyt, mutta olivathan jyrsijät voineet hävittää jäänteet…Musta pässi, joka oli aikanaan muurilla yöpimeällä lieskat takanaan paholaismaisena seisten pelottanut pakosalle ja kumoon veneillä linnaan hyökkäävät venäläiset, vartioi nyt patsaana tulijoina. Ilma oli kierroksen aikana lämminnyt, joten pässi melkein kavahti taas takajaloilleen, kun sen edessä riisuin norpparetkelle pukemani toiset päällyshousut.
Oopperaa ei vielä harjoiteltu, mutta katos oli jo pystytettynä. Italia- teema kiinnostaisi. Toivotaan, että 100 000 kävijää ylitetään tänä kesänä, että tämä nähtävyys ja juhlat säilyvät.
Vaikka linnan jälkeen oli elämyskiintiö kukkuroillaan, silmät virkistyivät, kun ajelimme Punkaharjulle. Harjun päällä aloin miettiä, olisiko minusta haaveilemaani Norjan reissuun, korkeuserot olivat jo jääkauden harjumuodostelmalla suuret. Joimme kahvit Brita-tortun kera entisen keuhkotautiparantolan makasiinissa, vieressä oli hoitajien talo, jonka kansa oli ristinyt jostain syystä Pimppalaksi. Vahvistuneena jatkoimme kiertelemään harjua ja siellä oli monta Suomen ensimmäistä matkailukohdetta. Maamme- kirja aikanaan kertoi paikasta houkuttelevasti, niin, että alueella oli peräti kaksi rautatieasemaa. Kävimme vaaleanpunaisessa, linnamaisessa Hotelli Punkaharjussa, jossa jopa peltisten vesirännien yläpäät olivat kauniisti koristeltuja. Saimi Hoyer oli palaamassa sinne, ei ollut vielä paikalla, mutta pääsimme sisältäkin taloa äimistelemään. Iltaa hotellilla vietti kuka mitenkin, osa saunoi, osa pelasi seurapelejä ala- aulassa niin, että huoneessa oli jo melkein pimeää, ainakin Sinikalla ja Sirkalla.
Aamulla kassit autoon aamupalan jälkeen, ja ajettiin vesi kielellä lörtsyjä ostamaan, nopeimmat saivat, sillä emme olleet osanneet ilmoittaa aikeistamme. Illalla kuulemma leijui eltaantunut haju bussin hattuhyllyltä.
Pieksämäeltä ajoimme vielä eteenpäin. Kyykin olisi tullut Haapakosken ruukkikierrokselle, mutta poistui vikkelästi. Siellä oli järvestä kauhottu rautaa sisältävää ryyniä veneisiin ja talvella suoraan rekiin. Tehtiin rautaa, kun ryynit oli ensin 1000 asteessa sulatettu. Ympärillä oli metsiä ja joki virtasi ruukin ohi, joten energiaakin oli saatavilla. Monisatapäinen asukasjoukko sai ruukilta töitä. Rautaa jatkojalostettiin valamalla hiekkamuotteihin erilaisia tarve- esineitä. Viimeksi valmistettiin viemäriputkia. Asunnot ja muutkin palvelut olivat alueella, kauppojakin useampi. Olipa painettu omaa rahaakin, kunnes se kiellettiin. Työväkeä ei kuulemma tuntenut työpäivän päätyttyä kuin silmistä ja äänestä, niin mustiksi he tulivat. Monen kengät mustuivat nytkin kulkemisesta pajan lattialla. Oli helppoa kuvitella, miten olot olivat olleet kuin helvetin esikartanossa. Pajan katossa oli ollut häkki, jossa asusti jänis. Ei lemmikki, vaan työsuojelua. Kun jänis kupsahti, oli haittakaasuja liikaa ilmassa, ja väki tiesi mennä ulos. Onnettomuuksiakin sattui, ja eläkkeelle asti ei juuri kestetty. Patruunan kartano oli kuin toisesta maailmasta, puutarhakäytävän kuvioharavointi pikku haravalla vieraita ennen ja heidän jälkeensä oli erään palvelijan tehtävä.
Ajoimme Suomen pimeimmälle paikkakunnalle, Hankasalmelle, Revontuli Resortiin. Pimein siksi, ettei ole liikaa valosaastetta, ja kansainvälisesti merkittävät revontulitutkimukset onnistuvat. Majoitusvaihtoehtoja oli useita, mutta kun siippa ei suostunut seuraavaksi yöksi lasi- igluun kanssani n. 300 € hintaan, mietin, kantaisinko ensi yöksi koltin kasvihuoneeseen hintaan 180 €, varasin Trivagosta…Muutakin hupia ja liikuntaa oli majoituksen lisäksi. Keilaratojen päähän oli tilattu amerikkalainen baari kalusteineen. Penkit olivat niin mukavat, että minulla osuisivat äkkiä pallot ränniin ja lähtisin baariin. Söimme niin mureaa possua, että en ollut huomata, kun ruoka livahti kurkun ohi ja maha täpötäynnä onneksi ei tarvinnut ajaa, puoliunesta havahduin vasta Ähtärissä. Tunnelmallinen Vanha Pappila Hetki tarjosi kahvit ja -kuinka ollakaan, Brita- torttua!
Lopulla matkaa juttelimme, että matka oli ollut täynnä elämyksiä ja hintansa arvoinen. Tuntui, kuin olisimme olleet kauemminkin reissussa. Ei tullut sairastapauksia, ja äkäpussin tulehduskaan ei vaivannut ketään. Autommekin odotteli parkkipaikalla, kun saavuimme 13.5 kello 19 tienoilla lähtöpisteeseen.
Kiittäen, uutta matkaa odotellen, kirjuri Heli ja siippa Jussi Viitala
Katso lisää kuvia kuvagalleriasta
